When is it too early to be freaking out?

Greyn Anatomian facebook-sivuilta poimittu kysymys. Erinomainen kysymys. Vaatinee selvittelyä, jotta voin selvittää kaiken teorian. Tai edes elämän tarkoituksen. Tai jos se ei onnistu, niin ainakin haluan ottaa selvää, kuka keksi rakkauden?

Miehistä ja mystisestä aivotoiminnasta, osa 1.

Viime aikoina minulla ei ole ollut kovin paljoa hyvää sanottavaa miehistä. Vielä vähemmän olen ymmärtänyt heidän aivotoimintaansa. Mutta eräitä mielenkiintoisia havaintoja olen tehnyt.

Kuinka klassinen tilanne onkaan: naisella on murheita, jokin painaa hänen mieltään, ympärillä oleva mies ei huomaa tilannetta, vaikka nainen kuinka yrittää viestittää rivien välistä pahaa oloaan ja lopulta nainen suuttuu miehelle. Tämän kohtauksen olemme kaikki nähneet lukuisat kerrat vähintään elokuvissa.

Omassa elämässäni minä sen sijaan yllätyn kerta toisensa jälkeen, kuinka uskomattoman herkästi miehet aistivat huonoa fiilistä, vaikka kuinka yrittäisin sitä peittää.

Olen alkanut epäilemään, eivätkö naiset vain itse huomaa miesten huomanneen?

Miesten tapa reagoida naisen ahdistukseen on hyvin erilainen. Kriisin hetkellä naispuoliset ystävät tulevat kylään viinipullon ja parin suklaalevyn kanssa ja sit jauhetaan useampi tunti asiasta vedet silmissä. Sen sijaan ainakin omien havaintojeni mukaan miehet reagoivat usein auttamalla käytännön asioissa. Ei puhuta suoraan asiasta, mutta joten käytöksellä osoitetaan, että ollaan tukena. Esimerkiksi sen sijaan, että se miespuolinen työkaveri alkaisi kysymään tunteistasi, hän tarjoutuu tekemään työtehtävän puolestasi ja kehottaa pitämään kahvitauon sillä aikaa. He tsemppaavat jatkamaan puuttumatta alakuloisuuden syihin. Kertovat vitsejä, jotta saisivat sinut nauramaan.

Ensi kerralla siis kun miehesi ei tunnu ymmärtävän pahaa oloasi, rauhoitu hetkeksi ja tarkastele ympärillesi. Laittoiko hän sinulle sittenkin ruokaa? Teki kotiaskareita puolestasi? Ehkä hän sittenkin huomasi.

Olen pohtinut tunteitani tätä aiemmin mainitsemaani varattua työkaveriani kohtaan. Kerta toisensa jälkeen tulen lopputulokseen, hän on äärimmäisen ärsyttävä. Hän on pikkutarkka perfektionisti, joka haluaa aina olla oikeassa. Miksi minä tuollaiseen ihmiseen olen ihastunut?

Viinilasin ääressä vietettyjen pohdintojeni päätteeksi olen alkanut epäilemään, että voin ihastua häneen, koska minun ei tarvitse välittää niin hänen ärsyttävistä piirteistään. Työkaveriltani voin hyvin sietää hänen ärsyttävät puolensa. Enhän näe häntä edes joka päivä. Voin rauhassa oman pienen pääni sisällä keskittyä vain ihastumaan hänen hyviin puoliinsa. Kumppanillani en sen sijaan välttämättä kyseisiä piirteitä jaksaisi. Mutta koska tiedän, ettei tästä miehestä koskaan tule mitään sen enempää kuin työkaverini, ei ärsyttävät piirteet ole ongelma.

Olisinko kiinnostunut hänestä, jos hän olisi vapaa?  Tarvitsen vähintään lisää viiniä vastatakseni tuohon.

Keväthaaste

Harrastettuani vaihteeksi taas kaikenmoista surkuttelua ja murjottamista tylsistymiseen asti, olen todennut ettei se vaan ongelmiani ratkaise. Mutta jos en omaa tuskaani saa helpotettua, niin miksi en yrittäisi ainakin tehdä muiden ihmisten fiilistä edes hieman paremmaksi?

Sillä päätin haastaa itseni. Lupaan teille nyt sen, pyrin tekemään sata hyvää asiaa muille ihmisille. Pieniä tai isoja, mutta jotain, minkä toivon tuovan hyvää mieltä jollekulle muulle. Yritän tietoisesti löytää elämästäni tilanteita, joissa voin olla muille avuksi. Sen sijaan, että odottaisin hyvienasioiden tapahtuvan minulle, yritän saada niitä aikaiseksi ympärilleni. Laitan haasteen lopuksi listan tänne tekemistäni asioista.

Toisaalta, jotta saisin mahdollisimman paljon hyvää aikaiseksi, haastan kaikki muutkin mukaan tekemään 100 hyvää tekoa toisten ihmisten hyväksi. Erityisesti toivoisin mukaan muitakin blogien raapustelijoita ja toivoisin teidän raportoivan blogeissanne omista saavutuksistanne. Tarkemmat säännöt jokainen määritelköön itse. Onko sitten jotain aikarajaa tai muuta rajaa, millaiset teot hyväksytään tai saako samoja asioita olla useampaan kertaan, it´s up to you. Kaikkien haasteen suorittaneiden toivoisin kommentoivan onnistumisestaan ja bloggareiden linkittävän bloginsa tänne.

Laitetaan siis kevään kunniaksi hyvä liikkeelle. Maailma saattaa olla varsin häijy paikka, mutta omiin tekemisiinsä pystyy aina vaikuttamaan.

Olen ihastunut varattuun mieheen.

Kyllä, olen ihastunut varattuun mieheen, vaikka en haluaisikaan sitä myöntää. Enkä aiokaan sitä koskaan ääneen sanoa. En kellekään.

Kyseessä on paljon minua vanhempi työkaverini. Jo heti alkuun yhteistyömme alettua huomasin viihtyväni hyvin hänen seurassaan. Juttu luisti ja monet kerrat sain nauraa silmät päästäni. Mutta eihän hän ollut mitenkään siinä mielessä ajateltava mies. Hänhän on paljon vanhempi, varattu ja aivan eri maailmasta kuin minä. Ei mikään helppo persoonakaan, joten helposti myös ärsyynnyin häneen. Ulkonäkökään ei ollut sitä, millaisiin miehiin yleensä kiinnitän huomioni, vaikka ihan miellyttävä olikin. Ja olinhan tuolloin kiinnostunut myös eräästä toisesta miehestä, joka oli paljon paljon potentiaalisempi.

Pian kuitenkin huomasin, että mieleni teki kääntyä hänen puoleensa kaikissa mahdollisissa työasioissa. Hänen näkemisensä tuntui aina hyvältä (vaikka hän ärsyttävä aina välillä olikin). Ja voi jestas ne muutamat viattomat kosketukset, miten hyvältä ne tuntuivatkaan. Tajusin ajattelevani häntä liikaa ja jossain vaiheessa minun oli pakko myöntää itselleni tunteeni.

Nykyään jopa hänen nimensä näkeminen teksteissä aiheuttaa pienen sävähdyksen minussa.

Tiedän ettei tunteillani ole väliä, niillä ei saa olla. Enkä tässä tapauksessa aio tehdä mitään. Mutta sattuuhan se. Ei hän ole minun unelmieni mies. Valitettavasti vain pidän hänestä hyvin paljon.

Häpeä pöydän alla

Vain läheiseni tuntevat tarinani. Vanhempani ovat kuulleet lievennetyn version. Tärkeimmät ystäväni tietävät jo melko paljon totuudesta. Mutta suurimmalle osalle ympärilläni olevista ihmisistä en sano sanaakaan kiputarinastani. Kukaan ei tiedä koko totuutta.

Toisinaan oma kipu vie voiton. Ei jaksakaan vetää sitä hymynaamaa kasvoilleen. Sattuu ja itkettää. Näytän kipeänä pelottavan ankealta, muutaman kerran olen säikähtänyt omaa peilikuvaanikin.

Ja sit siinä on joku utelemassa, että mites sinä nyt noin? Miksi sä et hymyile? Joku, jolle tarinasi ei tosiaankaan kuulu.

Viime kesänä olin hermostua todella eräälle vanhemmalle kollegalleni. Naamasta näkyi taas jossain meetingissä, että vähän koskee. Tämä oli heti utelemassa, että mikäs nyt on pielessä, oletko sinä suuttunut jostain? Kuittasin lyhyesti, että vähän päätä särkee. No, siitäpä seurasi pitkä inttäminen, että sun pitää nyt mennä työterveyslääkärille. Yritin vihjata kauniisti, etten nyt työterveyslääkäriä tähän kaipaa (olinhan vasta omaa hoitavaa lääkäriäni käynyt tapaamassa ja oli taas todettu ettei tilanteessa ole oikein mitään tehtävissä ja tiesin itseni täysin työkykyiseksi). Lopulta tuo kollega tajusi lopettaa, enempää en selitellyt, mutta lopputuloksena kellään ei ollut mitenkään hyvä mieli. Kiusallinen tilanne molemmin puolin.

Olen sen jo oppinut, alkoholi ei auta. No myönnetään, hetken se helpottaa, mutta vain hetken. Ja kun krapula alkaa kolkutella, voi sitä syyllisyyden määrää! Kärsin jatkuvasta kivusta ja aiheutan vielä tieten tahtoen itselleni lisää kipua vapaaehtoisesti! Krapulat ovat tuntuneet monin kerroin pahemmalta kipuelämän alettua.

Mutta itse asiaan. Jonkun kerran on mennyt överiksi kipuun juodessa. Kavereille on helppo todeta vaan, että "koski niin vitusti, niin lähti lapasesta" ja se on siinä. Mutta mitäpä sanot ihmisille, joille et halua kertoa mitään?

Viime talvena kävi tällainen tilanne. Olin kiinnostunut eräästä työkaveristani. Eräs naispuolinen työkaverini oli myös kiinnostunut samaisesta miehestä. Työpaikan jokin koulutus ja ilmaista viinaa tarjolla. Kiputilanne alkoi ottamaan valtaansa pikkasen liikaa ja kun ei kipulääkitys auta - niin punkkuhan aina auttaa. Yhtäkkiä tajusin olevani järkyttävässä kunnossa pomoni ja kaikkien muidenkin edessä. Järkyttävä häpeä seuraavana päivänä.

Kyseinen nainenhan päätti sitten pitää huolen, ettei kukaan ainakaan pariin kuukauteen unohda ylilyöntiäni. Jauhoi ja jauhoi, taustalla tämä "kisamme" tästä miehestä. Kellekään en sitten selittänyt, miksi join niin paljon sinä iltana. Mutta kyllä harmitti.

Hieman punaviiniä ja lauantai-illan ajatuksia

Kiputilanteeni oli jo välillä siinä määrin hyvä, että luulin todella joutuvani muuttamaan tämän joksikin muotirättiblogiksi. Noh, tämän viikon jälkeen ei siitä huolta toistaiseksi. Kipu akutisoitui, psyyke taas palasina ja mieli maassa. Ei siis tarvetta lähteä vaatekaupoille, jes!

Nykyiselläni olen pitkälti oman kipuni hoitava lääkäri myös. Useammat erikoislääkärit käyty läpi, leikkaushoidot kokeiltu, mutta lopputulos on se tylsä - kivun hoito. Siispä itse olen myös määrännyt oman kipulääkityksenikin. Toisaalta se on ihan jees, itse tunnen parhaiten itseni ja siltä kannalta osaan parhaiten arvioida, mikä itselleni sopii parhaiten. Tilanteen muuttuessa pystyn muuttamaan lääkitystäni myös heti. Voin itse kaikessa rauhassa titrailla annostuksia, kokeilla mikä tuntuu hyvältä ja tarvittaessa helposti muuttaa. Tunnen valikoimaa, sen mahdollisuudet ja ennen kaikkea rajallisuuden. Reseptin saamiseksi ei tarvitse roikkua puolta tuntia ajanvarauksen numerossa ja odottaa 3 viikkoa vastaanottoa.

Toisaalta kuitenkin välillä tuntuisi niin paljon helpommalta antaa vastuu jollekulle muulle. Olisi helpottavaa saada olla vain potilas. Antaa jonkun muun hoitaa asia. Ehkä aiemmin olen käynyt muiden vastaanotoilla suhteellisen paljon kuitenkin. Ehkä myös siksi, että on vaan saanut purkaa asiaa jollekulle.

Minua hävettää mennä hakemaan opioideja omalla reseptillä. Olisi jotenkin mukavampi hakea jonkun toisen reseptillä, mutta vielä enemmän hävettäisi pyytää joltakulta toiselta reseptiä. Nykyään hyvin vähän käytän, olin useamman kuukauden käyttämättä olleenkaan. Silti. Välillä herääkin kysymys, estääkö häpeäni hakemasta riittävää lääkitystä kipuuni?

Olen huomannut, kaverit eivät vaan kestä sinä ruminta ja tosinta totuutta. Ihan sama ovatko lääkäreitä vai humanisteja. Kaikille tuntuu olevan vähän liikaa, kun sanon aivan suoraan, miltä tuntuu. Ehkä juu, ei heillä ole kokemusta, eivät he tiedä. Mutta usein ongelma ei ole, etteikö ymmärrettäisi, vaan ettei kestetä. Sit paetaan. Hip hei.