Olen ihastunut varattuun mieheen.

Kyllä, olen ihastunut varattuun mieheen, vaikka en haluaisikaan sitä myöntää. Enkä aiokaan sitä koskaan ääneen sanoa. En kellekään.

Kyseessä on paljon minua vanhempi työkaverini. Jo heti alkuun yhteistyömme alettua huomasin viihtyväni hyvin hänen seurassaan. Juttu luisti ja monet kerrat sain nauraa silmät päästäni. Mutta eihän hän ollut mitenkään siinä mielessä ajateltava mies. Hänhän on paljon vanhempi, varattu ja aivan eri maailmasta kuin minä. Ei mikään helppo persoonakaan, joten helposti myös ärsyynnyin häneen. Ulkonäkökään ei ollut sitä, millaisiin miehiin yleensä kiinnitän huomioni, vaikka ihan miellyttävä olikin. Ja olinhan tuolloin kiinnostunut myös eräästä toisesta miehestä, joka oli paljon paljon potentiaalisempi.

Pian kuitenkin huomasin, että mieleni teki kääntyä hänen puoleensa kaikissa mahdollisissa työasioissa. Hänen näkemisensä tuntui aina hyvältä (vaikka hän ärsyttävä aina välillä olikin). Ja voi jestas ne muutamat viattomat kosketukset, miten hyvältä ne tuntuivatkaan. Tajusin ajattelevani häntä liikaa ja jossain vaiheessa minun oli pakko myöntää itselleni tunteeni.

Nykyään jopa hänen nimensä näkeminen teksteissä aiheuttaa pienen sävähdyksen minussa.

Tiedän ettei tunteillani ole väliä, niillä ei saa olla. Enkä tässä tapauksessa aio tehdä mitään. Mutta sattuuhan se. Ei hän ole minun unelmieni mies. Valitettavasti vain pidän hänestä hyvin paljon.

Häpeä pöydän alla

Vain läheiseni tuntevat tarinani. Vanhempani ovat kuulleet lievennetyn version. Tärkeimmät ystäväni tietävät jo melko paljon totuudesta. Mutta suurimmalle osalle ympärilläni olevista ihmisistä en sano sanaakaan kiputarinastani. Kukaan ei tiedä koko totuutta.

Toisinaan oma kipu vie voiton. Ei jaksakaan vetää sitä hymynaamaa kasvoilleen. Sattuu ja itkettää. Näytän kipeänä pelottavan ankealta, muutaman kerran olen säikähtänyt omaa peilikuvaanikin.

Ja sit siinä on joku utelemassa, että mites sinä nyt noin? Miksi sä et hymyile? Joku, jolle tarinasi ei tosiaankaan kuulu.

Viime kesänä olin hermostua todella eräälle vanhemmalle kollegalleni. Naamasta näkyi taas jossain meetingissä, että vähän koskee. Tämä oli heti utelemassa, että mikäs nyt on pielessä, oletko sinä suuttunut jostain? Kuittasin lyhyesti, että vähän päätä särkee. No, siitäpä seurasi pitkä inttäminen, että sun pitää nyt mennä työterveyslääkärille. Yritin vihjata kauniisti, etten nyt työterveyslääkäriä tähän kaipaa (olinhan vasta omaa hoitavaa lääkäriäni käynyt tapaamassa ja oli taas todettu ettei tilanteessa ole oikein mitään tehtävissä ja tiesin itseni täysin työkykyiseksi). Lopulta tuo kollega tajusi lopettaa, enempää en selitellyt, mutta lopputuloksena kellään ei ollut mitenkään hyvä mieli. Kiusallinen tilanne molemmin puolin.

Olen sen jo oppinut, alkoholi ei auta. No myönnetään, hetken se helpottaa, mutta vain hetken. Ja kun krapula alkaa kolkutella, voi sitä syyllisyyden määrää! Kärsin jatkuvasta kivusta ja aiheutan vielä tieten tahtoen itselleni lisää kipua vapaaehtoisesti! Krapulat ovat tuntuneet monin kerroin pahemmalta kipuelämän alettua.

Mutta itse asiaan. Jonkun kerran on mennyt överiksi kipuun juodessa. Kavereille on helppo todeta vaan, että "koski niin vitusti, niin lähti lapasesta" ja se on siinä. Mutta mitäpä sanot ihmisille, joille et halua kertoa mitään?

Viime talvena kävi tällainen tilanne. Olin kiinnostunut eräästä työkaveristani. Eräs naispuolinen työkaverini oli myös kiinnostunut samaisesta miehestä. Työpaikan jokin koulutus ja ilmaista viinaa tarjolla. Kiputilanne alkoi ottamaan valtaansa pikkasen liikaa ja kun ei kipulääkitys auta - niin punkkuhan aina auttaa. Yhtäkkiä tajusin olevani järkyttävässä kunnossa pomoni ja kaikkien muidenkin edessä. Järkyttävä häpeä seuraavana päivänä.

Kyseinen nainenhan päätti sitten pitää huolen, ettei kukaan ainakaan pariin kuukauteen unohda ylilyöntiäni. Jauhoi ja jauhoi, taustalla tämä "kisamme" tästä miehestä. Kellekään en sitten selittänyt, miksi join niin paljon sinä iltana. Mutta kyllä harmitti.

Hieman punaviiniä ja lauantai-illan ajatuksia

Kiputilanteeni oli jo välillä siinä määrin hyvä, että luulin todella joutuvani muuttamaan tämän joksikin muotirättiblogiksi. Noh, tämän viikon jälkeen ei siitä huolta toistaiseksi. Kipu akutisoitui, psyyke taas palasina ja mieli maassa. Ei siis tarvetta lähteä vaatekaupoille, jes!

Nykyiselläni olen pitkälti oman kipuni hoitava lääkäri myös. Useammat erikoislääkärit käyty läpi, leikkaushoidot kokeiltu, mutta lopputulos on se tylsä - kivun hoito. Siispä itse olen myös määrännyt oman kipulääkityksenikin. Toisaalta se on ihan jees, itse tunnen parhaiten itseni ja siltä kannalta osaan parhaiten arvioida, mikä itselleni sopii parhaiten. Tilanteen muuttuessa pystyn muuttamaan lääkitystäni myös heti. Voin itse kaikessa rauhassa titrailla annostuksia, kokeilla mikä tuntuu hyvältä ja tarvittaessa helposti muuttaa. Tunnen valikoimaa, sen mahdollisuudet ja ennen kaikkea rajallisuuden. Reseptin saamiseksi ei tarvitse roikkua puolta tuntia ajanvarauksen numerossa ja odottaa 3 viikkoa vastaanottoa.

Toisaalta kuitenkin välillä tuntuisi niin paljon helpommalta antaa vastuu jollekulle muulle. Olisi helpottavaa saada olla vain potilas. Antaa jonkun muun hoitaa asia. Ehkä aiemmin olen käynyt muiden vastaanotoilla suhteellisen paljon kuitenkin. Ehkä myös siksi, että on vaan saanut purkaa asiaa jollekulle.

Minua hävettää mennä hakemaan opioideja omalla reseptillä. Olisi jotenkin mukavampi hakea jonkun toisen reseptillä, mutta vielä enemmän hävettäisi pyytää joltakulta toiselta reseptiä. Nykyään hyvin vähän käytän, olin useamman kuukauden käyttämättä olleenkaan. Silti. Välillä herääkin kysymys, estääkö häpeäni hakemasta riittävää lääkitystä kipuuni?

Olen huomannut, kaverit eivät vaan kestä sinä ruminta ja tosinta totuutta. Ihan sama ovatko lääkäreitä vai humanisteja. Kaikille tuntuu olevan vähän liikaa, kun sanon aivan suoraan, miltä tuntuu. Ehkä juu, ei heillä ole kokemusta, eivät he tiedä. Mutta usein ongelma ei ole, etteikö ymmärrettäisi, vaan ettei kestetä. Sit paetaan. Hip hei.