Kun ystävä jättää

Kivuttomuus on kipupotilaalle mullistava kokemus. Yksi aamu heräät ja sitä ei kuulukaan. Seuraavana aamuna se puuttuu jälleen ja jossain kohtaa tajuat sen lähteneen omille teilleen.

Alkuun on outo olo. Päällimmäisenä on fiilis, etteivät asiat ole niin kuin niiden tulisi olla. Jokin on muuttunut. Vialla ehkä? Eihän tämä tavallisesti tältä tunnu. Olo on siis niin kutsuttu normaali - oho - hymy.

Pian sitä kuitenkin suorastaan suuttuu. Hei, miksi jätit minut? Aivan kuin uskollisin ystäväsi unohtaisi sinut tuosta vaan - jättäisi vastaamatta puheluihisi ja löytäisi uudet kaverit. Jokin, jonka luulit pysyvän aina rinnallasi - lähti. Good byeeee! Pitkiä päiviä, iltoja ja öitä olet mielessäsi tehnyt kovaa taistelua hyväksyäksesi kivun osaksi elämääsi. Siitä on tullut osa identiteettiäsi ja nyt se onkin poissa. Mielessäsi olet kamppaillut, nenäliinoja käyttänyt, muuttanut ajatteluasi sen vuoksi. Ja nyt pitäisi jälleen alkaa ajattelemaan itsensä uusiksi. Olen minä, mutta jokin puuttuu, minua on vähemmän. Olenkin tavallisempi ja tylsempi. Alkaa ihan todella harmittamaan. Oikeasti, siis juu, päällimmäiset tunteet ovat nimeltään viha ja suru.

Yhtäkkiä ikävöin kipuani.

Sitten on ylimääräistä aikaa. Aiemmin töiden jälkeen aika meni sängynpohjalla nukkuessa. Kipulääketokkurahengailua. Nyt voisikin tehdä jotain, jaksaisi lähteä jonnekin. Tulee aivan hölmö olo. Vaikka tekemistä olisi, ei kuitenkaan osaa tehdä oikein mitään. Et ole tottunut sellaiseen. Eihän minulla pidä olla sellaiseen mahdollisuutta?

Pikkuhiljaa tottuu kivuttomuuteen. Jatkaa elämää. Päiviin alkaa tulla uutta sisältöä. Kipu unohtuu. Kävikö minulle todella näin, wau! Uusi identiteetti on mahtava.

Eräänä päivänä havahtuu taas tuttuun tunteeseen. Ota kipulääkkeet - ei auta. Kipu yltyy. Ilmaista viinaa tarjolla työpaikan illanistujaisissa. Pian nolaat itsesi pomosi ja kaikkien muiden edessä. Oksennat jossain piilossa. Häpeät silmät päästäsi seuraavana päivänä. Kaikki tuntevat sinut.

Kierros nro 2. lähtee käyntiin taas, monta kertaa kamalampana kuin ensimmäisen kierroksen jälkeen saatoit sen kuvitellakaan.

Sisäinen taiteilijani

Miksi kaikkien teleoperaattoreiden "meiltä Suomen nopein netti" -mainokset jumittavat ja pätkivät kaikkein eniten?

Toisinaan säännöllisen epäsäännöllisesti herää hirmuinen tarve tehdä jotain luovaa. Omassa työssään ei käytännössä minkäänlaista luovuutta pääse toteuttamaan. Harrastuksetkin nykyisellään rajoittuu ryhmäliikuntatunteihin, joissa apinoidaan ohjaajan liikkeitä. Ainoat omat päätökset on valita tuntikalenterista tunnit ja päättää meneekö ennen tuntia verkkaamaan - juoksumatolle vai soutulaitteeseen. Tunne siis iskee, että pitäisi tehdä jotain, vaikka en kuvaisi itseäni kovin luovaksi persoonaksi.

Mutta kaipa meissä jokaisessa asuu pieni oman elämänsä taiteilija?

Ehkä tämä blogi on jonkinlainen yritys toteuttaa sisäistä kirjailijaani. Haaveilen silti, että kirjoittaisin dekkarin, jonkin äärettömän nerokkaalla ja monimutkaisella juonella. Juuri sellaisen, jonka itse jaksaisin lukea. Toisinaan taas haluaisin suunnitella ja tehdä itselleni vaatteita. Muutamat mekon luonnokset olen piirtänyt. Ompelukoneen omistan ja suht kätevä olen käsistänikin. Kankaita en ole vielä ostanut. Laulaa en osaa, joten se jääköön humalaisiin hoilailuihin kavereiden kanssa. Maalatakin tekisi välillä mieli. Osaan piirtää mallista varsin hyvin, mutta ilman mallia huomattavasti heikommin. Välineet vielä toistaiseksi rajoittuu mustekyniin.

Pystynkö olemaan luova, jos en osaa valita edes tapaani ilmaista sisäistä taiteilijaani? Onko minulla tarpeeksi tekemisen tahtoa, jos blogipäivityksiäkään ei synny edes joka kuukausi?

Luovuta en kuitenkaan. Jatkan siis matkaani etsien omaa keinoani toteuttaa. Kaipa tärkeintä on, että nauttii tekemisistään. Ehkä olen liikaa suorittaja. Entäpä jos tällä kertaa hyväksyn, että menestysdekkarini jää pöytälaatikkoon muistiinpanojen muodossa, muotiluomukseni samaan pinoon luonnoksena. Ei kai se väärin ole? Liian monta asiaa kuitenkin on pakko tehdä loppuun asti, haluai tai ei.

Olisitko onnellisempi, jos pistaasipähkinäpussissa ei olisi yhtään pähkinää, jonka kuoret ovat kiinni toisissaan ja kaikki kuoret saisi helposti sormilla auki?

Onko se ihan väärin työpäivän jälkeen kattoo netistä edellispäiväistä Big Brotherii ja nukahtaa pariksi tunniksi? Herättyään kattoa Salkkarit.

Onko sitä huono ihminen? Kun ei olekaan viittä lasta ja täydellistä aviomiestä ruokittavana. Kun ei lähdekään tanssien jumppatunnille sulattamaan neljää viimeistä rasvasoluaan.

Epäonnistumista?

Apulantaa ja Loiria

Toissaviikkoisissa Vain Elämää-tunnelmissa

"Kipu kuolee huutamalla - alastomana lattialla"
- Ei muuten kuole. Huuda ja huuda, mutta ei kuole. Ihan sama onko se eteisen lattia, jossa aurinko laskeekin itään, vaiko kesäkämpän keittiön lattia, jossa työpäivän päätteeksi voi itkeä itsensä uneen.
En usko, että vaatetuskaan on tässä kohtaa ratkaiseva tekijä. Alastomana lattia on kova ja kylmä - miksi tehdä oloaan enää kurjemmaksi?

"Miten kauan sitä kestää - ei, sitä ei voi tietää"
- Tästä asiasta sentään olen samaa mieltä. Mutta onko se sitten hyvä asia? Oisko helpompaa saada lupaus, että kyllä se huomenna helpottaa klo 14 maissa. Vaiko kamalampaa tietää, että sinne asti joutuu odottamaan, ei helpotakaan vielä illalla.

"Kehen sattuu ja kuinka paljon - siitä kysymys enää tässä kai on"
- No ei pitäis olla todellakaan. Koskee tai ei, mutta kyllä se elämän fokus pitäisi olla ihan muissa asioissa. Pitäis kiinnittää se huomio muualle, unohtaa se kipu. Se kyllä tulee perässä itsestäänkin. Pohtimalla kivun määrää ja vertaamalla muihin lienee pahinta mitä voi tehdä.

 "Kun on saavuttu siihen pisteeseen - ettei mikään ole varmaa"
- Koskas mikään oikeasti ois varmaa? Kipupotilaana sitä vaan ymmärtää ja muistaa elämän epävarmuuden paremmin.

"Voi niin pitkälle jaksaa - kun itsellensä vakuuttaa"
- Totta taas!

"Että hajalle saatiin - Se mikä kauniiksi tarkoitettiin"
- Alkaa herättää liian kamalia ajatuksia mietittäväksi lisää tai kommentoitavaksi. Jo pelkkä lauseen lukeminen säväyttää ja tietää, että liikaa pohdittuaan menisi aivan liian syvälle. Sitä alkaa väistämättä miettiä omaa äitiään. Ja jotenkin harmittaa hänen puolesta oma paha olo. Kumpi onkaan pahempaa, se että itse kärsii vai tietää toisen tietävän oman lapsensa kärsivän. Hullua ehkä, mutta niin sitä miettii. Mutta pakko lopettaa. Keskittyä tähän taivaallisen hyvään överiin lasagneen, punaviiniin, kauniisiin koristevaloihin lämpimässä asunnossani lokakuun pistäessä parastaan verhojen takana.

Mutta pakko vielä mainita, kyllä Veskun Armo oli jotain karmean pelottavan upeaa. Teinivuosina kuunneltu biisi, toukokuu Kajaanissa, puissa kauniit vaalean vihreät uudet lehdet, ihastus, tämän ihastus johonkin toiseen. Sitä oli nuori, toiveikas, kesti pettymyksen, olihan kesä tulossa, oli nuori, elämä edessä ja biisikin hyvä. Yhtäkkiä sama biisi syyskuun pimeydessä, uudessa tarkoituksessaan. Jälkeen jäi kysymys, saako tuollaisesta edes laulaa?

Sori

Olen lääkäri. Olen kipupotilas.

En tykkää lukea muiden kipupotiladen tarinoita. Vaikka kirjoitan aiheesta blogia, en lue muiden. Ei kiinnosta. Haluan velloa omassa helvetissäni. Pitäkää te omanne. En tykkää kipupotilaista vastaanotollani. Ei jaksa. En pidä siitä, kuinka he nostattavat omat tunteeni pintaan. Muistuttavat siitä, minkä haluan unohtaa. Menkää pois.

Anteeksi, ystäväni tekee minusta toisinaan itsekkään.

Pitääkö sitä pyytää anteeksi omaa kipuaan? (Käytännössä vastaus on lähes aina kyllä)

Se oli sateinen ja kylmä elokuinen ilta.

Radiosta soi Avril Lavigne. Biisi, jonka nimeä en muistanut. Biisi, jonka yhdistin menneeseen ihastukseen. Sen pojan nimen sentään muistin.

Yritin lukea englanninkielistä artikkelia jostakin fiksusta. Keskittymiskyky riitti juuri ja juuri johdantoon.

Toivo oli mennyt elämään, kivuttomaan elämään. Pakko oli myöntää. Pari litraa kyyneleitä taas vuodatettu. Järkyttävä katkeruus, miksi juuri minä? Järkyttävä pettymys, enhän minä tällaista elämää halunnut.

Kello oli liikaa. Pitäisi nukkua, pitäisi olla järkevä, pitäisi olla hyvä, mukava, kiva, iloinen, myönteinen, positiivinen - PASKAT