Ystävälleni
tiistai 14. lokakuuta 2014
Onko se ihan väärin työpäivän jälkeen kattoo netistä edellispäiväistä Big Brotherii ja nukahtaa pariksi tunniksi? Herättyään kattoa Salkkarit.
Onko sitä huono ihminen? Kun ei olekaan viittä lasta ja täydellistä aviomiestä ruokittavana. Kun ei lähdekään tanssien jumppatunnille sulattamaan neljää viimeistä rasvasoluaan.
Epäonnistumista?
Apulantaa ja Loiria
Toissaviikkoisissa Vain Elämää-tunnelmissa
"Kipu kuolee huutamalla - alastomana lattialla"
- Ei muuten kuole. Huuda ja huuda, mutta ei kuole. Ihan sama onko se eteisen lattia, jossa aurinko laskeekin itään, vaiko kesäkämpän keittiön lattia, jossa työpäivän päätteeksi voi itkeä itsensä uneen.
En usko, että vaatetuskaan on tässä kohtaa ratkaiseva tekijä. Alastomana lattia on kova ja kylmä - miksi tehdä oloaan enää kurjemmaksi?
"Miten kauan sitä kestää - ei, sitä ei voi tietää"
- Tästä asiasta sentään olen samaa mieltä. Mutta onko se sitten hyvä asia? Oisko helpompaa saada lupaus, että kyllä se huomenna helpottaa klo 14 maissa. Vaiko kamalampaa tietää, että sinne asti joutuu odottamaan, ei helpotakaan vielä illalla.
"Kehen sattuu ja kuinka paljon - siitä kysymys enää tässä kai on"
- No ei pitäis olla todellakaan. Koskee tai ei, mutta kyllä se elämän fokus pitäisi olla ihan muissa asioissa. Pitäis kiinnittää se huomio muualle, unohtaa se kipu. Se kyllä tulee perässä itsestäänkin. Pohtimalla kivun määrää ja vertaamalla muihin lienee pahinta mitä voi tehdä.
"Kun on saavuttu siihen pisteeseen - ettei mikään ole varmaa"
- Koskas mikään oikeasti ois varmaa? Kipupotilaana sitä vaan ymmärtää ja muistaa elämän epävarmuuden paremmin.
"Voi niin pitkälle jaksaa - kun itsellensä vakuuttaa"
- Totta taas!
"Että hajalle saatiin - Se mikä kauniiksi tarkoitettiin"
- Alkaa herättää liian kamalia ajatuksia mietittäväksi lisää tai kommentoitavaksi. Jo pelkkä lauseen lukeminen säväyttää ja tietää, että liikaa pohdittuaan menisi aivan liian syvälle. Sitä alkaa väistämättä miettiä omaa äitiään. Ja jotenkin harmittaa hänen puolesta oma paha olo. Kumpi onkaan pahempaa, se että itse kärsii vai tietää toisen tietävän oman lapsensa kärsivän. Hullua ehkä, mutta niin sitä miettii. Mutta pakko lopettaa. Keskittyä tähän taivaallisen hyvään överiin lasagneen, punaviiniin, kauniisiin koristevaloihin lämpimässä asunnossani lokakuun pistäessä parastaan verhojen takana.
Mutta pakko vielä mainita, kyllä Veskun Armo oli jotain karmean pelottavan upeaa. Teinivuosina kuunneltu biisi, toukokuu Kajaanissa, puissa kauniit vaalean vihreät uudet lehdet, ihastus, tämän ihastus johonkin toiseen. Sitä oli nuori, toiveikas, kesti pettymyksen, olihan kesä tulossa, oli nuori, elämä edessä ja biisikin hyvä. Yhtäkkiä sama biisi syyskuun pimeydessä, uudessa tarkoituksessaan. Jälkeen jäi kysymys, saako tuollaisesta edes laulaa?
"Kipu kuolee huutamalla - alastomana lattialla"
- Ei muuten kuole. Huuda ja huuda, mutta ei kuole. Ihan sama onko se eteisen lattia, jossa aurinko laskeekin itään, vaiko kesäkämpän keittiön lattia, jossa työpäivän päätteeksi voi itkeä itsensä uneen.
En usko, että vaatetuskaan on tässä kohtaa ratkaiseva tekijä. Alastomana lattia on kova ja kylmä - miksi tehdä oloaan enää kurjemmaksi?
"Miten kauan sitä kestää - ei, sitä ei voi tietää"
- Tästä asiasta sentään olen samaa mieltä. Mutta onko se sitten hyvä asia? Oisko helpompaa saada lupaus, että kyllä se huomenna helpottaa klo 14 maissa. Vaiko kamalampaa tietää, että sinne asti joutuu odottamaan, ei helpotakaan vielä illalla.
"Kehen sattuu ja kuinka paljon - siitä kysymys enää tässä kai on"
- No ei pitäis olla todellakaan. Koskee tai ei, mutta kyllä se elämän fokus pitäisi olla ihan muissa asioissa. Pitäis kiinnittää se huomio muualle, unohtaa se kipu. Se kyllä tulee perässä itsestäänkin. Pohtimalla kivun määrää ja vertaamalla muihin lienee pahinta mitä voi tehdä.
"Kun on saavuttu siihen pisteeseen - ettei mikään ole varmaa"
- Koskas mikään oikeasti ois varmaa? Kipupotilaana sitä vaan ymmärtää ja muistaa elämän epävarmuuden paremmin.
"Voi niin pitkälle jaksaa - kun itsellensä vakuuttaa"
- Totta taas!
"Että hajalle saatiin - Se mikä kauniiksi tarkoitettiin"
- Alkaa herättää liian kamalia ajatuksia mietittäväksi lisää tai kommentoitavaksi. Jo pelkkä lauseen lukeminen säväyttää ja tietää, että liikaa pohdittuaan menisi aivan liian syvälle. Sitä alkaa väistämättä miettiä omaa äitiään. Ja jotenkin harmittaa hänen puolesta oma paha olo. Kumpi onkaan pahempaa, se että itse kärsii vai tietää toisen tietävän oman lapsensa kärsivän. Hullua ehkä, mutta niin sitä miettii. Mutta pakko lopettaa. Keskittyä tähän taivaallisen hyvään överiin lasagneen, punaviiniin, kauniisiin koristevaloihin lämpimässä asunnossani lokakuun pistäessä parastaan verhojen takana.
Mutta pakko vielä mainita, kyllä Veskun Armo oli jotain karmean pelottavan upeaa. Teinivuosina kuunneltu biisi, toukokuu Kajaanissa, puissa kauniit vaalean vihreät uudet lehdet, ihastus, tämän ihastus johonkin toiseen. Sitä oli nuori, toiveikas, kesti pettymyksen, olihan kesä tulossa, oli nuori, elämä edessä ja biisikin hyvä. Yhtäkkiä sama biisi syyskuun pimeydessä, uudessa tarkoituksessaan. Jälkeen jäi kysymys, saako tuollaisesta edes laulaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)