Ihastumisen ihanuus. Jalat alta ja sykkeet pilviin. Mieli tekee tanssia kaikkien paskimpienkin biisien tahdissa - tyhjässä rappukäytävässä, klo 6:00 pakkasessa työmatkalla, vaatekaupan pukukopissa. Lenkillä tuplaat juoksuvauhtisi - eiiikä väsytä. Se onnen tunne, kun tajuat toisenkin olevan kiinnostunut. Voi taivas, voisiko tästä ihan oikeasti tulla jotain kaunista?
Ja sitten tulee se kysymys - olenko tarpeeksi hyvä? Minähän olen kipupotilas.
Pieni pääni alkaa raksuttamaan. Tuo ihminen ansaitsee jonkun aurinkoisen hyväntuulisen ihmisen, jonkun joka säteilee hyvää fiilistä. Ei tällaista väsynyttä riekaletta, joka itkee, hajoilee ja hyytyy sängyn pohjalle. Ei hänen tarvitsisi edes tietää taakastani. Ei ainakaan elää sen kanssa. En halua tätä tuskaa enää kenenkään ylimääräisen ihmisen elämään. Ja jos minä nyt alkaisin tapailemaan häntä, tuntisin itseni huijariksi. Enhän ole oikeasti vain se määrätietoinen menestyvä sosiaalinen hyväntuulinen ihminen, jona esiinnyn. Minulla on nimittäin tämä toinenkin puoli. En ole niin hyvä kuin annan ymmärtää. Tuntuu, kuin myisit rasiallisen mansikoita, mutta jättäisit kertomatta pohjalla olevasta homemöykystä. Sinä ansaitset koko rasiallisen parhaita mansikoita.
Ja kun kirjoitan tätä, tajuan kyllä kuinka hölmöltä kaikki kuulostaa. Kaikilla meillähän on negatiiviset puolensa. Mutta tunne on todellinen ja sen kohtaaminen sattuu.
Elin viime keväänä kipuni kanssa pahinta kriisiä. Ns. toinen kierros oli jälleen lähtenyt käyntiin. Päivät taistelin töissä, kuuntelin työkaveireitteni kommentit väsyneisyydestäni ja illat itkin kotona. Mutta siinä kaiken keskellä, ihastuin erääseen työkaveriini, eikä tunne täysin yksipuoliseksi jäänyt. Rakas ystäväni, joka tietää aina soittaa oikealla hetkellä, soitti jälleen kerran täydellisen oikealla hetkellä. Ensimmäistä kertaa uskalsin sanoa tunteeni ääneen. Sanoa, etten usko kelpaavani kipupotilaana. Rakas ystäväni myös tietää sanoa täydellisen oikeat sanat. Kirjoitin kyseiset sanat verenpainelääkemainoksella varustettuun post-it lappuun ja liimasin sen jääkaapin oveen. Ei se ehkä minua korjannut, mutta onnen kyyneleet siinä tipahti. Ainakin minulla on parhaat ystävät.
Se tarina ei saanut onnellista loppua, vain jäykät jäähyväiset. Mutta jälleen kerran olen saman kysymyksen äärellä. Olenko tarpeeksi hyvä? Tällä kertaa kuitenkin puoli vuotta vahvempana. Monta kysymystä itseni kanssa selvittäneenä. Kipuni kanssa paremmassa sovussa. Joten tällä kertaa aion olla tarpeeksi hyvä. Kerronpa myöhemmin, mihinkä se johti.
