Toisinaan säännöllisen epäsäännöllisesti herää hirmuinen tarve tehdä jotain luovaa. Omassa työssään ei käytännössä minkäänlaista luovuutta pääse toteuttamaan. Harrastuksetkin nykyisellään rajoittuu ryhmäliikuntatunteihin, joissa apinoidaan ohjaajan liikkeitä. Ainoat omat päätökset on valita tuntikalenterista tunnit ja päättää meneekö ennen tuntia verkkaamaan - juoksumatolle vai soutulaitteeseen. Tunne siis iskee, että pitäisi tehdä jotain, vaikka en kuvaisi itseäni kovin luovaksi persoonaksi.
Mutta kaipa meissä jokaisessa asuu pieni oman elämänsä taiteilija?
Ehkä tämä blogi on jonkinlainen yritys toteuttaa sisäistä kirjailijaani. Haaveilen silti, että kirjoittaisin dekkarin, jonkin äärettömän nerokkaalla ja monimutkaisella juonella. Juuri sellaisen, jonka itse jaksaisin lukea. Toisinaan taas haluaisin suunnitella ja tehdä itselleni vaatteita. Muutamat mekon luonnokset olen piirtänyt. Ompelukoneen omistan ja suht kätevä olen käsistänikin. Kankaita en ole vielä ostanut. Laulaa en osaa, joten se jääköön humalaisiin hoilailuihin kavereiden kanssa. Maalatakin tekisi välillä mieli. Osaan piirtää mallista varsin hyvin, mutta ilman mallia huomattavasti heikommin. Välineet vielä toistaiseksi rajoittuu mustekyniin.
Pystynkö olemaan luova, jos en osaa valita edes tapaani ilmaista sisäistä taiteilijaani? Onko minulla tarpeeksi tekemisen tahtoa, jos blogipäivityksiäkään ei synny edes joka kuukausi?
Luovuta en kuitenkaan. Jatkan siis matkaani etsien omaa keinoani toteuttaa. Kaipa tärkeintä on, että nauttii tekemisistään. Ehkä olen liikaa suorittaja. Entäpä jos tällä kertaa hyväksyn, että menestysdekkarini jää pöytälaatikkoon muistiinpanojen muodossa, muotiluomukseni samaan pinoon luonnoksena. Ei kai se väärin ole? Liian monta asiaa kuitenkin on pakko tehdä loppuun asti, haluai tai ei.
Olisitko onnellisempi, jos pistaasipähkinäpussissa ei olisi yhtään pähkinää, jonka kuoret ovat kiinni toisissaan ja kaikki kuoret saisi helposti sormilla auki?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti