Kiputilanteeni oli jo välillä siinä määrin hyvä, että luulin todella joutuvani muuttamaan tämän joksikin muotirättiblogiksi. Noh, tämän viikon jälkeen ei siitä huolta toistaiseksi. Kipu akutisoitui, psyyke taas palasina ja mieli maassa. Ei siis tarvetta lähteä vaatekaupoille, jes!
Nykyiselläni olen pitkälti oman kipuni hoitava lääkäri myös. Useammat erikoislääkärit käyty läpi, leikkaushoidot kokeiltu, mutta lopputulos on se tylsä - kivun hoito. Siispä itse olen myös määrännyt oman kipulääkityksenikin. Toisaalta se on ihan jees, itse tunnen parhaiten itseni ja siltä kannalta osaan parhaiten arvioida, mikä itselleni sopii parhaiten. Tilanteen muuttuessa pystyn muuttamaan lääkitystäni myös heti. Voin itse kaikessa rauhassa titrailla annostuksia, kokeilla mikä tuntuu hyvältä ja tarvittaessa helposti muuttaa. Tunnen valikoimaa, sen mahdollisuudet ja ennen kaikkea rajallisuuden. Reseptin saamiseksi ei tarvitse roikkua puolta tuntia ajanvarauksen numerossa ja odottaa 3 viikkoa vastaanottoa.
Toisaalta kuitenkin välillä tuntuisi niin paljon helpommalta antaa vastuu jollekulle muulle. Olisi helpottavaa saada olla vain potilas. Antaa jonkun muun hoitaa asia. Ehkä aiemmin olen käynyt muiden vastaanotoilla suhteellisen paljon kuitenkin. Ehkä myös siksi, että on vaan saanut purkaa asiaa jollekulle.
Minua hävettää mennä hakemaan opioideja omalla reseptillä. Olisi jotenkin mukavampi hakea jonkun toisen reseptillä, mutta vielä enemmän hävettäisi pyytää joltakulta toiselta reseptiä. Nykyään hyvin vähän käytän, olin useamman kuukauden käyttämättä olleenkaan. Silti. Välillä herääkin kysymys, estääkö häpeäni hakemasta riittävää lääkitystä kipuuni?
Olen huomannut, kaverit eivät vaan kestä sinä ruminta ja tosinta totuutta. Ihan sama ovatko lääkäreitä vai humanisteja. Kaikille tuntuu olevan vähän liikaa, kun sanon aivan suoraan, miltä tuntuu. Ehkä juu, ei heillä ole kokemusta, eivät he tiedä. Mutta usein ongelma ei ole, etteikö ymmärrettäisi, vaan ettei kestetä. Sit paetaan. Hip hei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti